Suhdettani esiintymiseen voisi kuvailla jonkinlaiseksi viha-rakkaussuhteeksi.
Rakkaudesta se alkoi.
Kun olin ala-asteikäinen, tein vapaaehtoisesti esitelmiä, joita esitin luokalle. Aiheita oli kirjava joukko – kalalajit Suomessa sekä huvipuistolaitteet ovat jääneet erityisesti mieleeni. En tehnyt esitelmiä sen vuoksi että olisin ollut erityisen intohimoinen kalojen tai huvipuistojenkaan suhteen, vaan koska pääsin niitä tekemällä puhumaan luokan eteen. Jo tuolloin nautin puhumisesta, tiedon jakamisesta ja saadessani oman ääneni kuuluviin.
Tällä esiintymisen ilolla liitelin läpi ala-asteen, kunnes yläasteen eräällä biologian tunnilla kaikki muuttui. Järkyttävä kokemus on sumentanut muiston esitelmän aiheesta, mutta olimme parini kanssa esiintymässä luokan edessä. Kun oli minun vuoroni puhua, oloni oli epätodellinen. Tunsin punan leviävän kasvoilleni, sydämeni hakkaavan hulluna ja sanojen takertuvan kurkkuuni. Parini katsoi minua oudosti. Esitelmän jälkeen menin paikalleni istumaan hämmentyneenä ja häpeissäni. Mitä oli juuri tapahtunut?
Nuorena minulla ei ollut kykyä tai halua käsitellä kokemustani, joten se sai mielessäni isot mittasuhteet. Myöhemmin olen havainnut, että biologian tunnilla kokemani tuntemukset olivat hyvin samankaltaisia kuin paniikkikohtauksissa, joista olen myöhemmin elämässäni kärsinyt. Paniikkikohtaus ei yleisesti vaadi julkista tilannetta, mutta omalla kohdallani pelko yhdistyi nimenomaan esiintymistilanteisiin.
Aloin vältellä kaikin keinoin esitelmien pitoa. Jos tiesin etukäteen sellaisen olevan tulossa, laitoin opettajalle viestiä, että en tule tunnille jos minun pitää puhua. Jos esiintyminen tuli yllättäen, piilouduin välitunnin aikana vessaan. Tämä strategia toimi hyvin yläasteen lopun ja lukionkin, jossa esityksiä oli onneksi vain harvoin. Ne harvatkin kerrat pystyi yleensä lintsaamaan.
Strategiassani oli vain yksi aukko – näiden ikävien kokemusten alla kyti edelleen intohimo esiintymiseen. Se sama, jonka voimalla olin luennoinut kaloista lapsena. Mallin työt olivat kiinnostaneet minua jo kauan ja misseys nousi haaveeksi siihen rinnalle. En ollut kertonut hakemisestani kenellekään, kun vuonna 2018 sain kutsun paikallisen Miss Ylöjärvi -kilpailun finaaliin. Istuin tiedon saadessani junassa matkalla Tampereelle, ilon ja kauhun sekaisin tunnelmin. Halusin missiksi, mutta pelkäsin julkista puhumista kuollakseni. Googlasin otsa hiessä edellisvuosien kilpailuja saadakseni tietoa siitä, mitä kiertueilla tehdään. Näin kuvan, jossa aiemman vuoden kilpailijat seisoivat lavalla joulutapahtumassa viihdyttämässä lapsia. Punnitsin vaihtoehtoja. Juttelin tilanteesta ystäväni kanssa ja mietin, että luopuisinko kisapaikasta pelkoni vuoksi. Pohdin, olisiko mitenkään mahdollista voittaa kilpailua, joutumatta puhumaan yleisölle. Voisiko missikisoissa lintsata epämieluisista tehtävistä? Unelmani oli viimein käsieni ulottuvilla, joten aloin pohtimaan vielä yhtä varteenotettavaa vaihtoehtoa – entä jos kohtaisinkin pelkoni?
Tarttumalla vaihtoehdoista jälkimmäisimpään, elämässäni alkoi uusi aikakausi. En voittanut pelkoani heti, mutta selvisin. Koko ensimmäisen kilpailun olin kuin peura ajovaloissa, uuden äärellä ja paniikissa kaikesta. Esiinnyimme ainakin Teivon raveissa, Ylöjärven kaupungin joulunavauksessa sekä finaalissa Kauppakeskus Elossa. Muut kilpailijat vaikuttivat olevan rentoja tai ainakin jännittävän kohtuudella, itse kävin vessassa vähintään kolme kertaa ennen lavalle menoa. En voi toki olla varma – jännitys on siitäkin jännittävää että se tuntuu sisäisesti paljon voimakkaammin, kuin mitä se näkyy ulospäin. Kiertue oli minulle rankka, sillä jouduin ponnistelemaan ja varautumaan jokaiseen kiertuepäivään niin paljon. Kun finaalissa jäin voittajakolmikon ulkopuolelle, olin hyvin pettynyt. Itkin vessassa jälleen, mutta tällä kertaa en sen vuoksi etten haluaisi esiintyä. Olin esiintynyt ja sillä mittapuulla onnistunut. Vaikka kokemus oli ollut rankka, halusin lisää. Ja seuraavalla kerralla halusin onnistuneen esiintymisen lisäksi myös voittaa.
Osallistuin heti seuraavana kesänä Miss Hämeenlinna 2019 -kilpailuun. Kiertue oli samankaltainen kuin edellinen, joten tilanteen tuttuuden vuoksi jännitys oli jo hieman siedettävämpää. Ilokseni kannoin finaalin jälkeen kirkkainta kruunua ja olin onneni kukkuloilla.
Elämällä on tapana välillä hieman myös vitsailla meille. Voittoni jälkeen olin tapaamassa mallitoimiston edustajia Tampereen studiolla, kun Studio Facen iki-ihana Lena kysyi minulta, että haluaisinko puhua esiintymisestä tulevalla mallikurssilla. Uusi ilon ja kauhun tunnemyrsky – minäkö kertoisin esiintymispelkoisena esiintymisestä, ison kurssiryhmän edessä? Pelosta huolimatta vastasin jälleen myöntävästi.
Olin jo tässä vaiheessa oppinut, että jännitystä auttaa hillitsemään huolellinen valmistautuminen. Olen aina ollut järjestelmällinen muutenkin, joten tein viiden sivun muistiinpanot ennen kurssia ja lähetin ne myös Lenalle nähtäväksi. Jännitin kurssia hulluna, mutta selvisin, siitäkin. Sain positiivista palautetta osallistujilta ja huolellisuuteni oli tehnyt vaikutuksen Studio Facen porukkaan. Työkeikkoja alkoi tulla lisää ja loppu on ainakin omalla mittapuullani historiaa. Vuodesta 2019 saakka olen työskennellyt Studio Facelle kouluttajana, mallina, juontajana ja koordinaattorina sekä sittemmin myös Miss Suomi -organisaatiolle samanlaisissa tehtävissä.
Olen osallistunut paikallisiin, kansallisiin ja kansainvälisiin missikisoihin. Olen kouluttanut jo satoja tunteja. Olen vetänyt kokonaisen mallikurssin lonkalta englanniksi ja improvisoinut muotinäytöksen juonnon ilman juontotekstiä. Kun nykyään suunnittelen missikilpailun finaalin näytöstä, kirjoitan mielelläni itselleni pienen puheosuuden. Haluan lavalle ja nautin siitä.
On myös hetkiä, jolloin pelon ja paniikin tunteet edelleen nostavat päätään. Erään kerran hiusmallina näytöksessä jouduin todella ottaa kaikki oppimani työkalut käyttöön, kun edessä oli 20 minuutin istuminen hiuspenkissä lavalla ja ensimmäisen minuutin aikana oloni muuttui tutun epätodelliseksi. Olen mokaillut, huolellakin, mutta vähintään yhtä paljon olen oppinut ja onnistunut.
Tänä päivänä olen aika kiitollinen, etten vuonna 2018 luopunut kisapaikasta. Niin paljon olisi jäänyt kokematta. Tuntuu, että kokonainen elämä olisi jäänyt elämättä. Missikilpailut ovat yksi parhaista asioista, joita minulle on tapahtunut. Olen löytänyt uudelleen esiintymisen ilon sekä intohimon tehdä hyvää.
Rakkaudella jatketaan.